Jalkapallo on maailmanlaajuisesti kaikista urheilulajeista ylivoimaisesti seuratuin, suosituin ja tunteita herättävin. Puhutaan kuningas Jalkapallosta, jonka suurimpia tähtiä palvotaan ja ihaillaan. Ei tarvitse olla suurikaan lajin fani osatakseen yhdistää nimet kuten Pelé, Maradona, Beckham ja Ronaldo jalkapalloon tai tietääkseen heidän saavan osakseen valtavaa arvostusta lajinsa ja aikansa urheiluikoneina. Tunnustaudun itsekin lajin intohimoiseksi seuraajaksi, ja sain jo pikkutyttönä hämmästeleviä katseita osakseni kun kerroin koulussa valvovani Yhdysvalloissa pidettyjen jalkapallon MM-kisojen alkulohkojenkin otteluiden takia ja viettäväni useat talviset keskiviikkoillat Mestareiden liigan otteluja tiiviisti seuraten. Enkä voi kieltää myöskään, ettenkö olisi joskus palloa autotallin oveen potkiessani leikkinyt sillä ajatuksella, että vielä minustakin joskus tulee huippujalkapalloilija. Noh, ne haaveet jäivät vaikka yhä palloa tykkään potkiakin.

Hattua nostan silti tai ehkä juuri siksi kaikille niille naisille, jotka ovat uskaltaneet tehdä niinkin rohkean päätöksen lähtiessään jalkapallon miehiseen maailmaan uhmaamaan lajin perinteistä maskuliinista luonnetta. Jalkapallossa pätee sama kirjoittamaton sääntö, että naisen tarvitsee olla kaksi kertaa miestä parempi tai lahjakkaampi saadakseen edes pienen osan ansaitsemastaan arvostuksesta. Kuinka moni meistä on kuullut saksalaisesta Birgit Prinzistä tai osaisi liittää hänet jalkapalloon? Hän sattuu olemaan maailman paras naisjalkapalloilija, voitettuaan tittelin jo kolme kertaa peräjälkeen, ja lisäksi hän pelannut enemmän maaotteluita kuin legendaarinen maanmiehensä Lothar Matthäus ja voittanut enemmän mestaruuksia kuin itse Baijerin keisari Franz Beckenbauer. Silti suurin osa urheilua seuraavista ei osaa arvostaa naisen saavutuksia samassa määrin kuin miespelaajien, mikä näkyy totta kai tilipusseissakin, sillä siinä missä Beckhamin ja Ronaldon rahantaju on hukkunut jo ensimmäisen miljoonan jälkeen, hoitaa Birgit Prinz yhä toistakin työtään fysioterapeuttina saaden palkkansa saksalaisen pikkukylän pankkitililleen Monacon tai Zürichin sijaan.

Onneksi urheilussa ei ole pohjimmiltaan kyse rahasta tai maineesta, vaikka sitä epäilenkin mahtiseurojen kamppaillessa pelaajista ja mainos- tai pääsylipputuloista. Ilokseni naisjalkapalloilun arvostus alkaa jo hiukan kohota urheilua seuraavan maailman silmissä, sillä otteluita näytetään yhä enemmän televisiossa ja suuret kisat kuten MM-kisat ja olympialaiset saavat osakseen jo historiallisen suurta huomiota. Suomen naismaajoukkue on niin ikään tehnyt suurta tuloaan oltuaan hetken jo vuoden 2008 MM-kisojen kynnyksellä - niukka tappio viimeisessä karsintapelissä kuitenkin esti unelman toteutumisen toistaiseksi. Yhä useampi suomalainen penkkiurheilija on jo huomannut mm. Sanna Valkosen ja Satu Kunnaksen upeat suoritukset maajoukkuepeleissä, vaikkei heitä vielä yhtä hyvin tunnetakaan kuin Litmanen tai Hyypiä. Toivon kovin, että miehet yltävät meneillään olevissa EM-karsinnoissa vähintään samanlaisiin venymisiin kuin naispuoliset kollegansa hiljattain päättyneissä MM-karsinnoissa, jotta suomalainenkin jalkapalloyleisö pääsisi kokemaan sen hurmoksen tunteen kun oman maan värit kiitävät suurilla kisastadioneilla, missä palautuu se jalkapallon perimmäinen tarkoitus mieleen: potkia palloa tarkasti ja pelata suurella sydämellä. Ja katsojat tykkäävät – kantautuipa kentältä sitten miehinen tai naisellinen taisteluhuuto.