Uuden vuoden ensimmäinen päivä on kääntymässä lopuilleen, eikä sitä oikein edes vielä tajua vuoden vaihtuneen. Vuoden vaihtumisen vaikeatajuisuus konkretisoituu useimmiten siinä, että kynä ei tunnu taipuvan uuteen vuosilukuun aluksi ollenkaan papereita päivätessä tai siinä, että ne itselle luvatut terveellisemmät elämäntavat olisi oikeasti alettava opetella.

Uusi vuosi ja tammikuu alkaa myös tuoda enemmän valoa mukanaan kuin nuo kuluneet aiemmat kuukaudet, jolloin päivä päivältä pimeys valtasi maan. On ihanaa odottaa valoisampia aamuja ja iltoja sekä myös niitä mahdollisia, valaisevia keväthankia. Olisi niin mukavaa päästä luistelemaan muutoinkin kuin koneellisesti huurrutetulle kentälle, jota ympäröi kura ja nurmikko, saati sitten pulkkamäkeen ja sen jälkeen minttukaakaolla tai kotiin vohveleiden paistoon! Näinä hangettomina aikoina on löydettävä se talven tuntu jostain muusta. Jostain, mistä kukin sisällään nauttii taikka sitten vain talvesta unelmoimisesta. Tai keväästä haaveilemisesta. Sekin kurkkaa jo kulman takaa.

"Uusi vuosi, uudet kujeet", tavataan sanoa. Itselläni se pitää pitkälti paikkaansa, sillä etsin kuumeisesti uusia oman alani töitä ja koitan kasvaa irti vanhasta työrutiinista ja sen perään haikailusta. Uuden vuoden myötä tarjoutuu myös mahdollisuus ajatella taakse päin ja muistella niitä päättyneen vuoden hetkiä, jotka mieleen ovat syvimmin piirtyneet. Minulle tuo vuosi 2006 on jäänyt takuulla pysyvämmin mieleen kuin moni muu aiempi vuosi, sillä tuolloin sain kokea erityisen paljon niin surun kuin ilonkin hetkiä.

Kesä Saksassa rakkaani kanssa oli kokemus, jota en pois vaihtaisi. Monet yksittäiset hetket tulvahtavat yhä jopa päivittäin mieleen, ja niitä on ihanaa yhdessä, kaihollakin, muistella. Yhteisen uuden kodin sisustaminen on myös ollut vuoden mittaan antoisaa ja mukavaa puuhaa. Suuri suru minut kohtasi toukokuun lopulla kun jouduin kohtaamaan kuoleman perhepiirissä. Niitä surun ja kaipuun tuntemuksia oli jo tuolloin vaikeaa pukea sanoiksi. Nyt puolen vuoden jälkeen noita tunteita pystyy ehkä käsittelemään hiukan hallitummin, mutta tottuneekohan tähän ikävän tunteeseen koskaan tai löytyyköhän niitä sopivia sanoja koskaan? En usko, mutta eipä sitä oikeastaan tarvitsekaan. Muistot lämmittää kuitenkin ikuisesti.

Uusi tilanne eteen tuli myös syksyn myötä, kun tuli tieto työni päättymisestä ja alkoi uusien urakuvioiden hahmottelu. Työnhaku on niin ikään prosessi, jonka myötä oppii itsestään lisää, eikä siis ollenkaan turhaa puuhaa, vaikka turhautumisen tunteita silloin tällöin pintaan pulpahtaakin. Nyt kun uuden vuoden, toivottavasti pian tuomat, uudet työkuviot eivät vielä ole selkiytyneet, koetan valaa itseeni uskoa siitä, että kaikella on tapana järjestyä ja että yrittävän vaiva lopulta palkitaan. Jos uskolla ei nyt ihan vuoria siirretä, niin ainakin se auttaa selviämään arjesta paremmin ja tajuamaan elämän prioriteetit. Tärkeintä ei ole aukoton uraputki tai CV jolla mahtailla, vaan rakkaitten ja oma terveys ja onni sekä muistot joita haalia vuodenkin päästä.

Työvoinnista puhutaan nykyään paljon, ehkä liiaksikin, mutta harva tietää mitä se todellisuudessa on. Eri instanssit jakavat palkintoja ja työhyvinvoinnin kunniamainintoja tavan vuoksi sen sijaan, että keskityttäisiin olennaiseen eli ruohonjuuritason hyvin- (tai pahoin)vointiin. Hiljattain jaettiin mm. muutamalle yliopistolle ja verotoimistolle kunniamainintoja työhyvinvoinnin edistämisestä sekä henkilöstökoulutuksen kehittämisestä, mikä tuntuu näin systeemin läheltä nähneestä käsittämättömältä kun samaan aikaan työntekijät voivat huonosti, hengittävät homeilmaa vuosikausia remonttilupausten toivossa, myyvät vanhoja kirjoja siinä toivossa että ehkä tänä vuonna tulisi niitä luvattuja määrärahoja. Vaan eipä tule. Taaskaan. Työpaikka tosin vietiin alta kun säästettävä kerran on. Palkassani säästetyllä rahalla järjestetään mieluummin muutama ulkoiselta taholta tilattu koulutuspäivä, jonne ihmiset menevät kuluttamaan työaikaansa ja puhumaan turhuuksia. Hienoa! Kunniamaininnan arvoista toimintaa minustakin!

Kunniamainintojen myötä ulkopuolinen maailma kuvittelee kaiken olevan kunnossa, henkilökunnan voivan erityisen hyvin ja reilun ilmapiirin vallitsevan. Todellisuudessa byrokratioiden kehdoissa vallitsevat julmat hierarkian säännöt, eikä selkään puukottaminenkaan ole mitenkään ennennäkemätöntä. Mitä ylemmäs hallintoportaikossa mennään, sitä kapeampi näkökenttä on. Yleensä se kiilaa suorinta reittiä omaan napaan, ja jos tiellä on jotain esteitä, niin äkkiäkös niistä omassa erinomaisuudessa selvitään. Korulauseiden, pystien pokkaamisen ja ympäripyöreiden henkilöstökoulutuksen sijaan pitäisi OIKEASTI keskittyä ihmisten hyvinvointiin ja työolosuhteiden parantamiseen tai edes niiden ylläpitämiseen. Yksiköt ovat sen sijaan ylemmille tahoille pelkkiä numeroita ja työntekijät pelkkiä menoeriä. Arvostusta ei juuri ikinä saa mutta tehokkuutta peräänkuulutetaan. Voisipa kysyä, tarkoittaako toisten hyvinvointi automaattisesti toisten pahoinvointia? Tai kuka tässä oikeastaan voikaan hyvin ja kuka huonosti? Entä kuka määrittelee, mitä on hyvinvointi?

Tämän kaiken keskellä tuntuu hyvältä tietää omien prioriteettien olevan yhä kohdallaan: humaanit arvot ja ihmisten kohtelu ihmisinä, ei numeroina, on hyvinvointini tae. Enkä voi tai haluakaan voida sille mitään, jos jonkun itsetunto tai tyytyväisyys rakentuu toisen aliarvioimisen tai tyhjien kunniamainintojen varaan. Erityismaininta minulta kaikille, jotka pysyvät järjissään kaikkien näiden tyhjien lupausten ja puukon viuhumisien keskellä.