Nuoren Christopher Paolinin kirjoittamaan kirjaan pohjautuva elokuva Eragon kertoo nuoren pojan kasvutarinan tavallisesta maatalon pojasta lohikäärmeratsastajaksi ja magian taitajaksi. Seikkailu alkaa siitä kun Eragon-poika (Ed Speleers) löytää metsästysretkellään kiveksi luulemansa lohikäärmeen munan. Saphira-lohikäärmeensä sekä entisen lohikäärmeratsastajan ja nykyisen kylähullun tarinankertojan Bromin (Jeremy Irons) kanssa Eragon lähtee jännittävälle pakomatkalle kuninkaan (John Malkovich) verenhimoiset urgali-soturit ja ra'zaci-hirmut kintereillään. Seurue matkaa läpi Alagaesian valtakunnan pelastaakseen Arya-haltijan (Sienna Guillory) vankeudesta ja ehtiäkseen Galbatorixin hirmuvaltaa uhmaavien vardenien luo ennen jahtaajiaan. 

Elokuva on visuaalisesti onnistunut ja suhteellisen eheä ja ennen kaikkea tiivis kokonaisuus. Elokuva on helposti pureskeltava ja viihdyttävä, vaikkakin harmittavaisinta on se, että alkuperäisteoksen upeat persoonallisuudet latistuvat valkokankaalla ontoiksi elokuvahahmoiksi, toisiaan vastaan tai toistensa kanssa taisteleviksi metsäläisiksi. Ohjaaja Stefen Fangmeieria ei silti käy syyttäminen, sillä lienee mahdotonta sanoa läheskään yhtä paljon kaksituntisessa elokuvapläjäyksessä kuin 650-sivuisessa romaanissa. Yrittää toki voi, ja varmasti monia lopputulos miellyttääkin. Itseäni häiritsi kovin se, että useita alkuperäisteoksen käännekohtia oli pudotettu elokuvasta pois tai niitä oli liiaksi muutettu eikä henkilökuvaukseen oltu mielestäni nähty tarpeeksi vaivaa. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Eragonin serkun, Roranin, kotoa poismuuttoa ja suhdetta lihakauppiaan tyttäreen, Katrinaan, jota elokuvaversiossa ei edes ehditty mainita. Niinikään kuningas Galbatorix kuvattiin elokuvassa jotenkin niin hollywoodmaiseen tapaan istumassa valtaistuimella ja väsymättä käskyttämässä kalpeaa sotapäällikköään, Durza-varjoa (Robert Carlyle), vaikka alkuperäisteoksessa kuningasta ei itse asiassa tapaa kukaan, vaan hänestä vain puhutaan. Puhutaan paljon onnistuneemmin kuin elokuvassa esitetään. Kirjassa Eragonin, Bromin ja Saphiran matka on pitkä ja mutkikas monine kaupunkivierailuineen, mutta elokuvaversiossa matka vardenien luo tuntuu jotenkin luonnottoman lyhyeltä.

Onnistuneita hahmoja olivat elokuvassa mielestäni matoja kuhisevat, sysimustat ra'zacit sekä lohikäärme-Saphira, jonka syntymähetken kuvaus lupaili elokuvan alussa paljon.  Hymyn suupieliini toi se, kun lohikäärme kasvoi yhden lennon aikana pikkuisesti isoksi ja antoi itselleen tuolla lennolla myös nimen. Olkoonkin, että tuon lennon ilmeisesti kuului olla symbolinen ja että elokuvan keinoin ja rajallisen ajan puitteissa olisi ollut vaikeaa kuvata lohikäärmeen lapsuusaika muulla tavalla, niin samalla jätettiin mielestäni näyttämättä lohikäärmeen ja tämän ratsastajan yhteen kasvamisen virstanpylväät sekä se, kuinka Eragon ja Saphira löysivät yhteisen kielen ja kommunikointitaidon nimenomaan pojan miettiessä lohikäärmeelleen sopivaa nimeä. Täytyy silti pienen pettymykseni syövereistä ja elokuvaversion puolustukseksi silti todeta, että jokainen lukija ja näkijä tulkitsee kokemaansa eri tavalla, ja ehkäpä jotkut minulle olennaiset osat kirjasta ovatkin toiselle lukijalla vähemmän merkityksellisiä, eikä myöskään pidä unohtaa sitä, että vaikka elokuva kirjaan pohjautuukin, niin se on silti oma taideteoksensa, jota ei pidä tuomitseman jonkun toisen taideteoksen pohjalta. En voi silti kuin siteerata Eragonin lausahdusta Durzalle urgalien ja vardenien taistelussa ja todeta, että ”odotin enemmän".

Uuden vuoden ensimmäinen päivä on kääntymässä lopuilleen, eikä sitä oikein edes vielä tajua vuoden vaihtuneen. Vuoden vaihtumisen vaikeatajuisuus konkretisoituu useimmiten siinä, että kynä ei tunnu taipuvan uuteen vuosilukuun aluksi ollenkaan papereita päivätessä tai siinä, että ne itselle luvatut terveellisemmät elämäntavat olisi oikeasti alettava opetella.

Uusi vuosi ja tammikuu alkaa myös tuoda enemmän valoa mukanaan kuin nuo kuluneet aiemmat kuukaudet, jolloin päivä päivältä pimeys valtasi maan. On ihanaa odottaa valoisampia aamuja ja iltoja sekä myös niitä mahdollisia, valaisevia keväthankia. Olisi niin mukavaa päästä luistelemaan muutoinkin kuin koneellisesti huurrutetulle kentälle, jota ympäröi kura ja nurmikko, saati sitten pulkkamäkeen ja sen jälkeen minttukaakaolla tai kotiin vohveleiden paistoon! Näinä hangettomina aikoina on löydettävä se talven tuntu jostain muusta. Jostain, mistä kukin sisällään nauttii taikka sitten vain talvesta unelmoimisesta. Tai keväästä haaveilemisesta. Sekin kurkkaa jo kulman takaa.

"Uusi vuosi, uudet kujeet", tavataan sanoa. Itselläni se pitää pitkälti paikkaansa, sillä etsin kuumeisesti uusia oman alani töitä ja koitan kasvaa irti vanhasta työrutiinista ja sen perään haikailusta. Uuden vuoden myötä tarjoutuu myös mahdollisuus ajatella taakse päin ja muistella niitä päättyneen vuoden hetkiä, jotka mieleen ovat syvimmin piirtyneet. Minulle tuo vuosi 2006 on jäänyt takuulla pysyvämmin mieleen kuin moni muu aiempi vuosi, sillä tuolloin sain kokea erityisen paljon niin surun kuin ilonkin hetkiä.

Kesä Saksassa rakkaani kanssa oli kokemus, jota en pois vaihtaisi. Monet yksittäiset hetket tulvahtavat yhä jopa päivittäin mieleen, ja niitä on ihanaa yhdessä, kaihollakin, muistella. Yhteisen uuden kodin sisustaminen on myös ollut vuoden mittaan antoisaa ja mukavaa puuhaa. Suuri suru minut kohtasi toukokuun lopulla kun jouduin kohtaamaan kuoleman perhepiirissä. Niitä surun ja kaipuun tuntemuksia oli jo tuolloin vaikeaa pukea sanoiksi. Nyt puolen vuoden jälkeen noita tunteita pystyy ehkä käsittelemään hiukan hallitummin, mutta tottuneekohan tähän ikävän tunteeseen koskaan tai löytyyköhän niitä sopivia sanoja koskaan? En usko, mutta eipä sitä oikeastaan tarvitsekaan. Muistot lämmittää kuitenkin ikuisesti.

Uusi tilanne eteen tuli myös syksyn myötä, kun tuli tieto työni päättymisestä ja alkoi uusien urakuvioiden hahmottelu. Työnhaku on niin ikään prosessi, jonka myötä oppii itsestään lisää, eikä siis ollenkaan turhaa puuhaa, vaikka turhautumisen tunteita silloin tällöin pintaan pulpahtaakin. Nyt kun uuden vuoden, toivottavasti pian tuomat, uudet työkuviot eivät vielä ole selkiytyneet, koetan valaa itseeni uskoa siitä, että kaikella on tapana järjestyä ja että yrittävän vaiva lopulta palkitaan. Jos uskolla ei nyt ihan vuoria siirretä, niin ainakin se auttaa selviämään arjesta paremmin ja tajuamaan elämän prioriteetit. Tärkeintä ei ole aukoton uraputki tai CV jolla mahtailla, vaan rakkaitten ja oma terveys ja onni sekä muistot joita haalia vuodenkin päästä.

Työvoinnista puhutaan nykyään paljon, ehkä liiaksikin, mutta harva tietää mitä se todellisuudessa on. Eri instanssit jakavat palkintoja ja työhyvinvoinnin kunniamainintoja tavan vuoksi sen sijaan, että keskityttäisiin olennaiseen eli ruohonjuuritason hyvin- (tai pahoin)vointiin. Hiljattain jaettiin mm. muutamalle yliopistolle ja verotoimistolle kunniamainintoja työhyvinvoinnin edistämisestä sekä henkilöstökoulutuksen kehittämisestä, mikä tuntuu näin systeemin läheltä nähneestä käsittämättömältä kun samaan aikaan työntekijät voivat huonosti, hengittävät homeilmaa vuosikausia remonttilupausten toivossa, myyvät vanhoja kirjoja siinä toivossa että ehkä tänä vuonna tulisi niitä luvattuja määrärahoja. Vaan eipä tule. Taaskaan. Työpaikka tosin vietiin alta kun säästettävä kerran on. Palkassani säästetyllä rahalla järjestetään mieluummin muutama ulkoiselta taholta tilattu koulutuspäivä, jonne ihmiset menevät kuluttamaan työaikaansa ja puhumaan turhuuksia. Hienoa! Kunniamaininnan arvoista toimintaa minustakin!

Kunniamainintojen myötä ulkopuolinen maailma kuvittelee kaiken olevan kunnossa, henkilökunnan voivan erityisen hyvin ja reilun ilmapiirin vallitsevan. Todellisuudessa byrokratioiden kehdoissa vallitsevat julmat hierarkian säännöt, eikä selkään puukottaminenkaan ole mitenkään ennennäkemätöntä. Mitä ylemmäs hallintoportaikossa mennään, sitä kapeampi näkökenttä on. Yleensä se kiilaa suorinta reittiä omaan napaan, ja jos tiellä on jotain esteitä, niin äkkiäkös niistä omassa erinomaisuudessa selvitään. Korulauseiden, pystien pokkaamisen ja ympäripyöreiden henkilöstökoulutuksen sijaan pitäisi OIKEASTI keskittyä ihmisten hyvinvointiin ja työolosuhteiden parantamiseen tai edes niiden ylläpitämiseen. Yksiköt ovat sen sijaan ylemmille tahoille pelkkiä numeroita ja työntekijät pelkkiä menoeriä. Arvostusta ei juuri ikinä saa mutta tehokkuutta peräänkuulutetaan. Voisipa kysyä, tarkoittaako toisten hyvinvointi automaattisesti toisten pahoinvointia? Tai kuka tässä oikeastaan voikaan hyvin ja kuka huonosti? Entä kuka määrittelee, mitä on hyvinvointi?

Tämän kaiken keskellä tuntuu hyvältä tietää omien prioriteettien olevan yhä kohdallaan: humaanit arvot ja ihmisten kohtelu ihmisinä, ei numeroina, on hyvinvointini tae. Enkä voi tai haluakaan voida sille mitään, jos jonkun itsetunto tai tyytyväisyys rakentuu toisen aliarvioimisen tai tyhjien kunniamainintojen varaan. Erityismaininta minulta kaikille, jotka pysyvät järjissään kaikkien näiden tyhjien lupausten ja puukon viuhumisien keskellä.

Jalkapallo on maailmanlaajuisesti kaikista urheilulajeista ylivoimaisesti seuratuin, suosituin ja tunteita herättävin. Puhutaan kuningas Jalkapallosta, jonka suurimpia tähtiä palvotaan ja ihaillaan. Ei tarvitse olla suurikaan lajin fani osatakseen yhdistää nimet kuten Pelé, Maradona, Beckham ja Ronaldo jalkapalloon tai tietääkseen heidän saavan osakseen valtavaa arvostusta lajinsa ja aikansa urheiluikoneina. Tunnustaudun itsekin lajin intohimoiseksi seuraajaksi, ja sain jo pikkutyttönä hämmästeleviä katseita osakseni kun kerroin koulussa valvovani Yhdysvalloissa pidettyjen jalkapallon MM-kisojen alkulohkojenkin otteluiden takia ja viettäväni useat talviset keskiviikkoillat Mestareiden liigan otteluja tiiviisti seuraten. Enkä voi kieltää myöskään, ettenkö olisi joskus palloa autotallin oveen potkiessani leikkinyt sillä ajatuksella, että vielä minustakin joskus tulee huippujalkapalloilija. Noh, ne haaveet jäivät vaikka yhä palloa tykkään potkiakin.

Hattua nostan silti tai ehkä juuri siksi kaikille niille naisille, jotka ovat uskaltaneet tehdä niinkin rohkean päätöksen lähtiessään jalkapallon miehiseen maailmaan uhmaamaan lajin perinteistä maskuliinista luonnetta. Jalkapallossa pätee sama kirjoittamaton sääntö, että naisen tarvitsee olla kaksi kertaa miestä parempi tai lahjakkaampi saadakseen edes pienen osan ansaitsemastaan arvostuksesta. Kuinka moni meistä on kuullut saksalaisesta Birgit Prinzistä tai osaisi liittää hänet jalkapalloon? Hän sattuu olemaan maailman paras naisjalkapalloilija, voitettuaan tittelin jo kolme kertaa peräjälkeen, ja lisäksi hän pelannut enemmän maaotteluita kuin legendaarinen maanmiehensä Lothar Matthäus ja voittanut enemmän mestaruuksia kuin itse Baijerin keisari Franz Beckenbauer. Silti suurin osa urheilua seuraavista ei osaa arvostaa naisen saavutuksia samassa määrin kuin miespelaajien, mikä näkyy totta kai tilipusseissakin, sillä siinä missä Beckhamin ja Ronaldon rahantaju on hukkunut jo ensimmäisen miljoonan jälkeen, hoitaa Birgit Prinz yhä toistakin työtään fysioterapeuttina saaden palkkansa saksalaisen pikkukylän pankkitililleen Monacon tai Zürichin sijaan.

Onneksi urheilussa ei ole pohjimmiltaan kyse rahasta tai maineesta, vaikka sitä epäilenkin mahtiseurojen kamppaillessa pelaajista ja mainos- tai pääsylipputuloista. Ilokseni naisjalkapalloilun arvostus alkaa jo hiukan kohota urheilua seuraavan maailman silmissä, sillä otteluita näytetään yhä enemmän televisiossa ja suuret kisat kuten MM-kisat ja olympialaiset saavat osakseen jo historiallisen suurta huomiota. Suomen naismaajoukkue on niin ikään tehnyt suurta tuloaan oltuaan hetken jo vuoden 2008 MM-kisojen kynnyksellä - niukka tappio viimeisessä karsintapelissä kuitenkin esti unelman toteutumisen toistaiseksi. Yhä useampi suomalainen penkkiurheilija on jo huomannut mm. Sanna Valkosen ja Satu Kunnaksen upeat suoritukset maajoukkuepeleissä, vaikkei heitä vielä yhtä hyvin tunnetakaan kuin Litmanen tai Hyypiä. Toivon kovin, että miehet yltävät meneillään olevissa EM-karsinnoissa vähintään samanlaisiin venymisiin kuin naispuoliset kollegansa hiljattain päättyneissä MM-karsinnoissa, jotta suomalainenkin jalkapalloyleisö pääsisi kokemaan sen hurmoksen tunteen kun oman maan värit kiitävät suurilla kisastadioneilla, missä palautuu se jalkapallon perimmäinen tarkoitus mieleen: potkia palloa tarkasti ja pelata suurella sydämellä. Ja katsojat tykkäävät – kantautuipa kentältä sitten miehinen tai naisellinen taisteluhuuto.